Hesarin mielipidekirjoitus 20.2.2011

Tässä Hesarin tänään julkaisema mielipidekirjoitus. Ajatus oli jatkaa keskustelua Median roolista koulusurmissa ja pyytää ihmisiä mukaan pohtimaan yhteiskunnallisia näkökulmia.

Miksi kouluampumiset tapahtuvat Suomessa?

Markku Orsila

Yksipuolinen median roolin tai yhteiskunnan turvatoimien pohtiminen koulusurmien yhteydessä uhkaa peittää alleen niiden yhteiskunnallisten syiden selvittämisen. Kauhajoen koulusurmien tapahtumista on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Se on pitkä, mutta samalla lyhyt aika. Moni surun ja kivun kysymys on yhä kesken. Varmalta näyttää, että koulusurmien jäljet ovat sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla hyvin pitkät.

Suomen tiedeakatemia julkaisi 14. helmikuuta oman selvityksensä koulusurmista. Sen tulokset eivät juuri ole näkyneet mediassa. Selvitys pyrkii avaamaan keskustelua siitä, mitkä yhteiskunnalliset syyt johtivat ampumisiin.

Haluan jatkaa keskustelua juuri tästä. Miksi ampumiset tapahtuvat Amerikassa, Saksassa ja Suomessa? Mikä rooli on yhteiskunnan kilpailuhenkisyydellä, yhteisöjen ja perheiden tehokkuusvaatimuksilla, yhteisen arvopohjan murenemisella ja uskonnollisen keskustelun ohuudella?

Kirkko perusti Kauhajoen koulusurmien jälkeen jälkihoitohankkeen. Työntekijät kohtaavat kysymyksiä ihmisten toipumisesta ja jaksamisesta, joihin usein joutuu vastaamaan ympäripyöreästi, koska on suojattava kohtaamiaan ihmisiä. Puhutaan, että aika hyvin siellä voidaan, eteenpäin on menty ja suru on aina yksilöllistä.

Vastaukset ovat totta, mutta tyhjiä. Ei ole ihme, jos toimittaja turhautuu. Eikä ole myöskään ihme, että surevat omaiset turhautuvat. Lausutut sanat eivät kuvaa tunteita tarkasti. Surevat ihmisetkin joutuvat kysymään, jaksaako ja hyödyttääkö kertoa, mitä todella tuntee ja ajattelee.

Alkaneen Yhteisvastuukeräyksen teema "nuorten yksinäisyys" haastaa kysymään, mitä me aikuiset voimme tehdä yhteiskunnassa nuorten jaksamisen ja yksinäisyyden vähentämisen eteen.

Pysyvissä yhteisöissä, kuten kirkossa, on tilaa yhteisölliselle surulle ja toivolle. En halua väittää, että kirkolla on kaikki toipumisen ja keskustelun avaimet. Sanoma toivosta on. Kaipaan yhteiskunnalliseen keskusteluun näkyvien oireiden taakse katsovaa otetta.

vastaava pastori
Kirkon Kauhajoki-hanke

Kairon mielenosoittajat rukoilevat

Egyptin pääkaupungissa on ollut kolmisen viikkoa levotonta. Tänään valmistelin hätänumeropäivään 11.2 perjantaille luentoa.

Kairon mielenosoittajat pukkasivat mieleen. Pohdin ensi perjantaina uskon merkitystä kriisissä. Minusta se on oleellinen.

Näinä päivinä mieleeni on usein noussut Kairon polvillaan rukoilevat muslimit. Valtava aukio on täyttynyt kymmenistä tuhansista mielenosoittajista. Mubarakille on kuulemma lähtölaskenta käynnissä.

Mielenosoittajilla on kuulemma nälkä. Usko ja rukous tuntuvat yhdistävän aika lailla. Mitähän he rukoilevat? Mitä tuntevat rukoillessaan? Tunnelma kuitenkin välittyy telkustakin. Välillä on rukoiltava!?

vanhus ja meri

Jouluna alkanut lukuinto on töiden melskeessä laantunut. Sitten löysin muutaman äänikirjan, joita olen nyt kuunnellut automatkoilla. Ernst Hemingwayn Vanhus ja meri oli aika vaikuttava juttu.

Muistan, kun samaa kirjaa oli joskus koulussa luettava. Se oli tosi tylsä ja unettava. Miten tuo ikä ja mikä lie muu vaikuttaa, kun nyt samat jorinat olivatkin jännittäviä ja merkityksellisiä.

Ei siinä edelleenkään juuri tapahdu. Vanhus vaan narraa yhtä kalaa. Silti muutaman päivän merimatkalla vilisee tärkeät elämän teemat. Mitä vielä haluan? Minne asti olen valmis unelmieni perään matkaamaan. Entäs jos alkaa tuntua, että matka vaatii liian kovan hinnan. Jaksanko tehdä matkan haaveiden perään. Entäs jos matkalla olisi ystävä mukana. Sitten voi vastustaja ja haasteet tuntua joskus jo tutuilta ja rakkailta. Monet ajatukset saivat liikettä matkalla auton ratissa Muurameen ja takaisin.

Siinä välissä ehtii kelata koko siiman ja elämän?