keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Lapset ei päätä, vaan heidät huomioidaan

Kirkolliskokouksen lakivaliokunta pohtii parhaillaan lakiehdotusta, jossa ehdotetaan kirkkolakiin pykälää lapsivaikutusten arvioinnista kirkon päätöksenteossa. Käytin eilen puheenvuoron lain puolesta. Jotkut tuntuvat miettivän, että miksi näin selvästä asiasta tarvitaan oikein lakipykälä. Eikö fiksut ja koulutetut ihmiset ilmanmuuta osaa ottaa tälläiset asiat huomioon. Näin voi ajatella, varsinkin nyt kun asiaan on havahduttu ja ohjeistusta voidaan antaa muutenkin. Silti kaipaan pykälää lakiin. Lapsi on niin helppo unohtaa, kun aikuiset kokoontuvat papereidensa ääreen.
 
Se mikä pöntössä jäi eilen sanomatta oli, että tämä ei tarkoita sitä, että lapset alkavat päättämään asioista. Edelleen voi käydä niin, että tehdään joskus päätös, jossa lasten asiaa ei voida edistää. Silloin todetaan, että joku päätös on tehtävä, vaikka tämä voi olla lapsille hankala juttu tai, että jossakin asiassa lasten parasta ei voida edistää. Lapset ei siis jatkossakaan saa päättää. Vastuu on aikuisilla. Uutta olisi kuitenkin se, että ennen päätöstä vaikutukset lapsiin olisi kuitenkin keskusteltu läpi. Lakipykälä muistuttaisi arvioinnin velvollisuudesta. Seurakunnat olisivat tässä varmasti saamapuolella, elämän ytimessä. Tässä pitäisi nähdä päätöksenteon monimutkaistumisen sijasta iso ilo ja mahdollisuus. Uskon lakivaliokunnan vielä löytävän pykälähankaluuteen jonkun hyvän ratkaisun.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Rukousta ja armon henkeä

Otsikko voi kuulostaa aika hurskaalta. Onkin tavallaan. Nyt kirkolliskokoussalissa jatkuu rakennemuutoskeskustelut. Jatkoa odotellessa muistelen aamua. Kaksi piispaa onnistuivat kumpikin erinomaisesti luomaan kokousviikkoon lempeää henkeä ja luottavaista tunnelmaa. Arkkipiispa Kari Mäkinen päätti avauspuheensa korostaen rukouksen merkitystä. Ilman rukousta maailma olisi suljettu. Rukouksessa kirkko elää. Arjen kysymysten melskeessä näköala on huima.

Avajaisjumalanpalveluksessa piispa Tapio Luoma puhui anteeksiantamisen ja armon hengestä. Anteeksiantamus on myös iso asia. Se on pohja kaikkien ihmisten kohtaamiseen. Tapio yhdisti sen kirkolliskokouksen työskentelyyn. Ei tarvitse olla liian aralla mielellä, kun käydään hankaliin keskusteluihin. Ei tarvitse, kun kuuntelijat ja puhujat muistavat, että anteeksi antamisen todellisuus on olemassa.

Aloitin, että nämä viestit voivat kuulostaa hurskaalta. "Hurskastelusta" on tullut joskus kitkerää palautetta kirkolle. Silloin tarkoitetaan, että hengellistetään asioita, jotka eivät sitä ole. Tämä oikea anteeksiantamuksen ja rukouksen henki on jotakin muuta. En osaa tätä ehkä selittää, mutta molempia puheita voi lukea. Tässä linkki arkkipiispan puheeseen: "Kirkko uskon kantajana." Espoon piispan puhe tässä. 

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Haastettu kirkko

Tulin Turkuun. Huomenna alkaa kirkolliskokousviikko, joka on ladattu täyteen mielenkiintoisia teemoja. Täällä on esillä seurakuntarakenteiden muutos, kirkon nelivuotiskertomus (josta otsikko tähän kirjoitukseen), lapsivaikutusten arvioinnin edistäminen kirkon päätöksenteossa, talousarvio ja pohditaan täällä kokouksen päätöksentekoa määräenemmistösäännösten kautta ja montaa muuta juttua. Etukäteen arvioiden kirkon nelivuotiskertomus, joka kertoo kirkon haasteiden jakuvan ja tämä seurakuntien rakennemuutosasia saavat eniten huomiota. Ne liittyvät myös yhteen. Millainen seurakunta tuntuisi omalta ja ketterältä maailmassa, jossa syntyy yhä suurempia yksiköitä talous- ja hallintoasioihin. Miten  kirkko voisi tuntua sinun ja minun kirkolta, kun nyt osa kokee, että kirkko puuhaa asioita, jotka eivät ole kovin mielekkäitä?

Tuo haastettu kirkko herättää heti monta tunnetta. Enää ei juuri missään haluta puhua ongelmista. On vain haasteita. Tästä on tullut vitsi maailmassa, jossa yhä on myös ongelmia. Silti pidän tuosta sanasta. Haaste pistää liikkeelle. Nelivuotiskertomus päättyy lainaukseen kirkon strategiasta: "... Kirkkoon tullaan löytämään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja sieltä lähdetään palvelemaan Jumalan maailmaan." Tässä on ainakin jokin kahdensuuntainen ajatus. Kirkolta voi odottaa jotakin ja sillä mitä saa, pitäisi voida palvella muita!