käsittämätön neutraliteettiuskonto

Seinäjoen käräjäoikeudessa ei enää hartaustilaisuutta voi järjestää entiseen tapaan. Vapaa-ajattelijat kirjoittelivat valituksen ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen ratkaisi niin, että ongelma tässä on ollut. Viisaampi olisi kuulemma hartaudet nyt jättää pitämättä.

Mikä on tämä kummallinen vapauden ajatus? Miten voisi toteutua vapaus kaikesta uskonnollisuudesta? Tätä tämäkin päätös tuntuu ajavan. Ihan niin kuin olisi olemassa jokin uskoista ja arvoista vapaa tapa toimia. Tämänkin hartauskäytännön lopettaminen perustuu uskoon siitä mikä on tärkeintä ja pyhää. Nyt moni näyttää uskovan, että se on maailmankatsouksellinen neutraliteetti. Sekin on vahva usko.

Mikä on sen perusta ja mihin se johtaa? Ainakaan se ei tunnusta muita auktoriteetteja, kuin ihminen. Ihminen on näissä uusissa uskonnoisssa suurin. Minkälainen kansa nostaa tämän uskon tärkeimmäksi arvokseen? Kristillistä uskoa on nyt puolustettava. Se ei ole muilta pois. Usko kaikesta uskosta irti olevaan kansaan ja valtioon kaataa lopulta ihmisenkin arvon? Minulle sopisi jakaa hartausvuorot käräjäoikeudessa jotenkin oikeudenmukaisesti. Ei siellä aina tarvitse luterilaisen papin heilua, mutta siellä istutaan osin siksi, että kristinusko rantutui aikanaan tänne. Miksi se siellä istuva porukka ei saa päättää minkälaisen hartauden haluavat? Nyt ei omia juuria haluta kunnioittaa oikedessakaan. Koulussa voi nippa nappa suvivirren yhä laulaa. Miksi sama positiivinen uskonnonvapaus ei voi elää oikeuden saleissa?

Raamattukin sieltä pitäisi kantaa pihalle, jos tämä uusi usko haluttaisiin todella tuoda saliin. Sitten pitäisi katsoa, että kukaan oikeiden työväestä ei saisi kuulua mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Nämä lienee seuraavia ehdotuksia? Nekään eivät takaa uuden neutraliteettiuskon voittoa. Toivon kuitenkin pikaista etenemistä niin nähdään nopeammin mikä tämä uusi usko on? Jälkeen jää neutraali ja tyhjä? Valtio, joka ei ota uskon puolesta kantaa, ottaa juuri tällä välttelyllä voimakkaasti kantaa. Se jättää heitteille.

Aralla mielellä koulusurmien loppukertomuksen jälkeen

Kirkon Kauhajoki-hankkeen loppukertomuksesta tiedotettiin viikko sitten maanantaina Seinäjoella. Pohdin tiedotustilaisuudessa raportin antia, kun sitä kysyttiin. Arvelin sen kovasti riippuvan siitä, kuka tekstiä lukee. Miten läheltä lukijaa tapahtumat koskevat. Tähänkin vastatessani olin siis epävarma. Tämä epävarmuus ja kysely näkyy toivottavasti kertomuksen sivuilla. Tarkoitus ei ole ollut "paukuttaa henkseleitä" ja kirjoittaa miten hyvin kaikki meni. Joskus oli kuitenkin onnistumisenkin hetkiä?

Siitä koetin jotain sanoa, että omaisten ajatukset tuntuvat tärkeältä lahjalta. Ei siksi, että niissä olisi jotakin tavatonta tai aivan kummallista. Varmaankin vastaaviin suuriin suruihin joutuvat ihmiset pohtivat muuallakin vastaavia asioita. Lahjalta ne tuntuvat siksi, että niistä harvoin osataan ja voidaan puhua ja kuulla.

Ilkka lehti nosti esiin myös tärkeän lauseen. Sanoin, että kunnioitukseni surua ja surevia ihmisiä kohtaan on kasvanut matkan varrella. Tämä kunnioitus välittyy kaiketi vaihtelevasti kertomuksen sivuilta, mutta toivottavasti välittyy.

Olin viime maanantaina luvannut tästä teemasta Yle Suomeen suoran haastattelun klo 14.45. Tämä viivästyi liikennetiedotteen vuoksi. Alahärmässä oli rekkakolari. Vasta hetken päästä oivalsin, että tiedote liittyi Alahärmän koulun surulliseen päivään. Taas koulussa tapahtui ja nämä kietoutuivat näin yhteen.

Aralla mielellä olen ollut näiden blogien suhteen. En ole kertaakaan hankevuosien aikana laittanut tänne mitään. Nyt tämän verran voin jo laittaa, kun muutenkin loppukertomus on nyt maailmalla. Se löytyy Lapuan hiippakunnan sivulta ja Kirkkohallituksen julkaisumyynnistä.Tästä.