Rehti mies Jeesus & Kiero mieli Kristus

Jouluaika on kirjojen aikaa. Kirjastosta nappasin pelkän nimen perusteella Philip Pullmanin kirjan, jonka nimi on tämän kirjoituksen otsikossa. Kansi on mustavalkoinen ja takana on lyhyt kuvaus: "Tämä on tarina Jeesuksesta ja hänen veljestään Kristuksesta." Kirjan tarina noudattaa varsin uskollisesti Raamatun peruskertomuksia Jeesuksesta, mutta yksi iso muutos silti on. Kertomus alkaa syntymän ihmeestä, mutta tässä lapsia syntyykin kaksi. Kaksosveljet saavat nimikseen Jeesus ja Kritus. Jeesus hoitelee suunnilleen sanoja hommia, kuin Raamatun Jeesus, mutta Kristus on mukana kirjurina. Kristuksen ideana on perustaa kirkko, joka vaalisi Jeesuksen opetuksia ja säätelisi uskoon liittyviä kysymyksiä. Instituutio näyttäytyy uhkana, johon Jeesusta ei saada mukaan.

Kirjan juoni junnaa välillä ja saa usein pohtimaan juonen mahdottomilta tuntuvia käänteitä. Osa johtuu tietysti omasta kehyksestäni ja vuosikymmenten tavasta lukea Raamatun kertomukset toisin. On vaikea irtautua tähän, vaikka yritin.

Kirjan lopussa Pullman kirjoittaa, miksi kirja on kirjoitettu. Hän on kristillisen uskon omaksunut lapsuudessa ja aikuisuudessa luopunut uskosta. Raamatun ristiriitaiset kertomukset veivät pohjan uskolta. Kaiken keskellä Pullman on joutunut pettymään myös kirkkoon, vaikka se on tehnyt hyvääkin, niin virheet ovat karmivia.

Jeesusta Pullman mietti yhä. Tyhjän haudan arvoitukseen Pullman tuo ajatusleikin kaksoisveljestä Kristuksesta. Hän oli se joka näyttäytyi elävänä. Mielenkiintoinen ajatusleikki koko kirja, mutta joku temppuilun maku tästä haasteesta jäi. Kirjan Jeesus kaipaa ihmisenä Jumalaa. Miksi Jeesus uhrautui, jos hänen huutoonsa ei taivaasta vastattu?

Lapset ei päätä, vaan heidät huomioidaan

Kirkolliskokouksen lakivaliokunta pohtii parhaillaan lakiehdotusta, jossa ehdotetaan kirkkolakiin pykälää lapsivaikutusten arvioinnista kirkon päätöksenteossa. Käytin eilen puheenvuoron lain puolesta. Jotkut tuntuvat miettivän, että miksi näin selvästä asiasta tarvitaan oikein lakipykälä. Eikö fiksut ja koulutetut ihmiset ilmanmuuta osaa ottaa tälläiset asiat huomioon. Näin voi ajatella, varsinkin nyt kun asiaan on havahduttu ja ohjeistusta voidaan antaa muutenkin. Silti kaipaan pykälää lakiin. Lapsi on niin helppo unohtaa, kun aikuiset kokoontuvat papereidensa ääreen.
 
Se mikä pöntössä jäi eilen sanomatta oli, että tämä ei tarkoita sitä, että lapset alkavat päättämään asioista. Edelleen voi käydä niin, että tehdään joskus päätös, jossa lasten asiaa ei voida edistää. Silloin todetaan, että joku päätös on tehtävä, vaikka tämä voi olla lapsille hankala juttu tai, että jossakin asiassa lasten parasta ei voida edistää. Lapset ei siis jatkossakaan saa päättää. Vastuu on aikuisilla. Uutta olisi kuitenkin se, että ennen päätöstä vaikutukset lapsiin olisi kuitenkin keskusteltu läpi. Lakipykälä muistuttaisi arvioinnin velvollisuudesta. Seurakunnat olisivat tässä varmasti saamapuolella, elämän ytimessä. Tässä pitäisi nähdä päätöksenteon monimutkaistumisen sijasta iso ilo ja mahdollisuus. Uskon lakivaliokunnan vielä löytävän pykälähankaluuteen jonkun hyvän ratkaisun.

Rukousta ja armon henkeä

Otsikko voi kuulostaa aika hurskaalta. Onkin tavallaan. Nyt kirkolliskokoussalissa jatkuu rakennemuutoskeskustelut. Jatkoa odotellessa muistelen aamua. Kaksi piispaa onnistuivat kumpikin erinomaisesti luomaan kokousviikkoon lempeää henkeä ja luottavaista tunnelmaa. Arkkipiispa Kari Mäkinen päätti avauspuheensa korostaen rukouksen merkitystä. Ilman rukousta maailma olisi suljettu. Rukouksessa kirkko elää. Arjen kysymysten melskeessä näköala on huima.

Avajaisjumalanpalveluksessa piispa Tapio Luoma puhui anteeksiantamisen ja armon hengestä. Anteeksiantamus on myös iso asia. Se on pohja kaikkien ihmisten kohtaamiseen. Tapio yhdisti sen kirkolliskokouksen työskentelyyn. Ei tarvitse olla liian aralla mielellä, kun käydään hankaliin keskusteluihin. Ei tarvitse, kun kuuntelijat ja puhujat muistavat, että anteeksi antamisen todellisuus on olemassa.

Aloitin, että nämä viestit voivat kuulostaa hurskaalta. "Hurskastelusta" on tullut joskus kitkerää palautetta kirkolle. Silloin tarkoitetaan, että hengellistetään asioita, jotka eivät sitä ole. Tämä oikea anteeksiantamuksen ja rukouksen henki on jotakin muuta. En osaa tätä ehkä selittää, mutta molempia puheita voi lukea. Tässä linkki arkkipiispan puheeseen: "Kirkko uskon kantajana." Espoon piispan puhe tässä. 

Haastettu kirkko

Tulin Turkuun. Huomenna alkaa kirkolliskokousviikko, joka on ladattu täyteen mielenkiintoisia teemoja. Täällä on esillä seurakuntarakenteiden muutos, kirkon nelivuotiskertomus (josta otsikko tähän kirjoitukseen), lapsivaikutusten arvioinnin edistäminen kirkon päätöksenteossa, talousarvio ja pohditaan täällä kokouksen päätöksentekoa määräenemmistösäännösten kautta ja montaa muuta juttua. Etukäteen arvioiden kirkon nelivuotiskertomus, joka kertoo kirkon haasteiden jakuvan ja tämä seurakuntien rakennemuutosasia saavat eniten huomiota. Ne liittyvät myös yhteen. Millainen seurakunta tuntuisi omalta ja ketterältä maailmassa, jossa syntyy yhä suurempia yksiköitä talous- ja hallintoasioihin. Miten  kirkko voisi tuntua sinun ja minun kirkolta, kun nyt osa kokee, että kirkko puuhaa asioita, jotka eivät ole kovin mielekkäitä?

Tuo haastettu kirkko herättää heti monta tunnetta. Enää ei juuri missään haluta puhua ongelmista. On vain haasteita. Tästä on tullut vitsi maailmassa, jossa yhä on myös ongelmia. Silti pidän tuosta sanasta. Haaste pistää liikkeelle. Nelivuotiskertomus päättyy lainaukseen kirkon strategiasta: "... Kirkkoon tullaan löytämään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja sieltä lähdetään palvelemaan Jumalan maailmaan." Tässä on ainakin jokin kahdensuuntainen ajatus. Kirkolta voi odottaa jotakin ja sillä mitä saa, pitäisi voida palvella muita!

Hesarin 30.8 mielipidekirjoitus kirjailijoiden etiikasta

Jokainen kirja on eettinen kannanotto

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kertoi haastattelussaan HS (27.8.2012) viisaita ajatuksia kirjoittamisesta. Sananvapautta pitää puolustaa. En silti käsitä miten voi olla olemassa yksi ammattikunta, joka ei tarvitse ollenkaan eettisiä ohjeita? Onko totta, että Kirjailijaliitolla ei niitä ole? Taiteellako on oikeus nousta eettisen pohdinnan yläpuolelle? 

Riikka Ala-Harjan kirja on minulta vielä lukematta. Erityiseksi tärkeäksi eettisenpohdinnan tässä näyttää tekevän se, että kirja ammentaa oikeasti elävän, vakavasti sairastuneen pojan ja hänen perheensä elämästä. Tämän sairauden ja pojan ei pitäisi olla, varsinkaan väkevässä taideilmaisussa, eettisen pohdinnan ulkopuolella. En ole kuullut vanhempien vaativan, että syövästä ei saa kirjoittaa. Sääntöjen ja lakien sijaan he puhuivat lehtijutussa HS (26.8.2012) eettisistä ohjeista. Mitä vakavia seurauksia sillä olisi, jos jokin eettinen herkkyys nostettaisiin nyt keskusteluun arvostamassani suomalaisessa kirjailijakunnassa? Kirjailijat yhdessä sopisivat ohjeet. Siinä työssä voisi ottaa huomioon vaikka muutama vuosi sitten julkaistuja teesejä lapsen hyvästä elämästä. Lopputulos ei olisi se, että jokin aihe olisi kielletty. Hanke antaisi eväitä pohtia miten taiteellinen työ tehdään, kun homma menee sellaisille elämänalueille, joissa voidaan loukata muita ihmisiä. Erityisesti ohjeet ottaisivat huomioon lapset lukijoina ja lähteinä. Ei toisen huomioon ottaminen ole sama kuin kielto kirjoittaa. 

Kirjailijat ovat huomattavia vallankäyttäjiä. Olen varma, että he usein ajattelevat oman työnsä etiikkaa. Odotan heidän jopa vievät eteenpäin yhteistä eettistä pohdintaa. Siksi kirjailijan vastuu on raju.  Näyttäkää kirjailijat tietä! Jokainen kirja on eettinen kannanotto.

Nälkäpeli

Pokkarilistojen kärjessä monessa maassa komeilee juuri nyt Suzanne Collinsin Nälkäpeli- trilogia. Nyt kesäloman aikana sain kolmannen osan luettua. Jonotin sitä perheen teinitytön kaverilta. Oli hänellä lainassa. Kirjoista en varmaan tietäis mitään ilman näitä teinejä. Tämä on kuulemma uusi Harry Potterin tasoinen menestys.

Tarina rullaa ja pari yllättävää käännettä kirjoissa on. Moni juttu on kyllä ennalta arvattavissakin. Kirjoissa on roimasti teiniromantiikkaa, kun päähenkilötyttö Katniss ei oikein tiedä kahden tärkeän pojan roolia omassa elämässää. Juuri tytöille tarina taitaa olla merkittävä. Tulevaisuuden ongelmista ei näytä olevan ulospääsyä. Diktatuuri johtaa maailmaa. Nuori tyttö on joutunut alistumaan systeemin valtaan. Isä on kuollut diktaattorin hiilikaivoksessa. Sitten tyttö joutuu epäinhimilliseen nälkäpeliin, jossa lasten on määrä tosi TV formaatissa surmata toisensa. Vain yksi voi voittaa.

Tänään teini oli vuokrannut videon ja sen alkumainoksessa oli Nälkäpelielokuvan traileri. Hän pyysi sitä katsomaan ja arveli, että voitais katsoa yhdessä. No kirja herättää nuorten tyttöjen taistelutahtoa pahaa vastaan ja ottaa senkin tosiasian vakavasti, että aina ei ole helppo sanoa kuka on hyvä ja kuka paha.Kenen joukoissa seisominen vie kohti valoa ja elämää?

Uskosta kirja kertoo, vaikka Jumalasta siinä ei puhuta sanaakaan. Sekin kai tietoinen valinta. Hämärää on vähän kaikkialla. Siitä nämä nuorten kirjat nyt kumpuavat. Johonkin heitä kosketavat? Kaipuuta?

Maijan tarina takana ja edessä

Maijan tarina on kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä miten hänen perheensä ja vanhoillislestadiolainen yhteisö käsittelee vaikeaa asiaa. "Maijan" nimi on muutettu. Kirjan nyt luin. Siitä on vaikea kirjoittaa mitään. Naisen asemaa ja miestenkin se pistää pohtimaan. Avainsanoja voisivat olla yhteisön ja perheen maine, salailu, häpeä, kipu, tuska, vähättely, nujertaminen, seksuaalirikos, raiskaus, tukahduttavata auktoriteetit jne. Tarinassa näkee myös selviämisen alkuja. Jos näitä jaksaa katsoa, sanalistaan voi lisätä: turvallinen puoliso, sitkeys, sanat, kertominen, ystävät, usko Jumalaan, ammattiapu, käsittämätön ihmisen sisältä nouseva voima! Maijan tarinasta vain pari ajatusta herättänyttä pomintaa. "Maija nyt on sellainen miestenviekottelija." Näin joku ajattelematon kuittasi lapsen hädän. Syytä hyväksikäyttöön yritettiin eri tavoin vierittää uhrin niskaan. Maija itse ihmetteli koko sanaa "hyväksikäyttö". Miksi tuollainen sana. Miten lasta voi käyttää hyväksi, jos teko on säälimätön raiskaus. Ei se koidu hyväksi käytöksi. Ei kenenkään tai minkään. Arvokas tarina. Luulen, että vaikka lukukokemus on takana, moni kirjan nostattama puhdistava keskustelu on edessä. Siksi Maijan tarina on takana ja edessä.

Ruumiit siunataan varmasti, mutta kuluja siitä kertyy

Kirkolliskokouksessa jatkuu keskustelu Porvoon hiippakunnan aloitteesta, jossa pyydetään selvittämään kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamisen maksuja. Laki velvoittaa kirkon ylläpitämään hautausmaita ja hautapaikat ovat saman hintaiset jokiaselle, oli kirkon jäsen tai ei. Koko ajan kasvaa kuitenkin kirkkoon kuulumattomien hautaamiseen liittyvä työ. Tätä mm. pappien ja kanttoreiden työtä ei vielä kovin monessa seurakunnassa laskuteta kirkkoon kuulumattomien siunaamisesta. Erilaiset käytännöt on hyvä selvittää. Onhan siinä mietittävää, kun pappi yrittää kohdata omaiset ja valmistella kunnioittavan hetken. Kanttori tekee myös ison työn. Tätä ei nyt korvata seurakunnalle. Moni kokee tämän epäreiluna. Puheenvuoroja on ollut paljon. Pidin lyhyen puheenvuoron. Pohdin siinä myös tätä epäreiluuden kokemusta. Onko tämä nyt se kohta jossa me seurakuntalaiset haluamme tämän taloudellisen epäreiluuden nostaa esille. Toivoisin papin työn jäävän maksuttomaksi. Silti pitäisi nyt yhdessä etsiä toimintatapoja, joilla voidaan saada tehdystä työstä korvaus seurakunnalle. Esitin myös pienen ajatusleikin. Jos tässä salissa kaikki erovat kirkosta ja jäljelle jää vain yksi pappi. Mitäs jos kuolemani jälkeen omaiset pyytävät kuitenkin papin siunaamaan minut. Jos pappi sanoisikin, että "yritän nyt erityisen huolellisesti valmistaustua tähän siunaamiseen, kun ei tuo Markku enää kuulunut kirkkoon." Hän kertoisi, että asia on tärkeä ja hankalakin, mutta pappi aikoo siihen nyt paneutua. Uskoisin omaisten olevan hyvin kiitollisia ja siinä moni muukin viesti heille kirkastuu.

Perheasiat nousivat esiin

Tänään kirkolliskokous kävi yleiskeskustelun Kirkkohallituksen toimintakertomuksesta. Anna-Mari Kaskinen nosti esiin kirkon perheasioiden yksikön työtä. Perheiden monenlaiset tilanteet ja kysymykset ovat kevättalven aikana nouseet esiin perhesurmien kautta. Kiitin Anna-Maria ja lyhyessä repliikissä kerroin vain, että tiukkaan tilanteeseen joutuneille perheille ei aina ole akuuttia aikaa helppo löytää, kun ajanvaraus allakat ovat keskuksissa aika täynnä, mutta näitäkin kysymyksiä perheasiain neuvottelukeskuksissa yritetään miettiä ja ottaa huomioon. Keskustelu sai jatkoa. Myös valtioneuvoston edustaja ministeri Päivi Räsänen kävi puhujan pöntössä. Ministeri ei ole kovin usein näin kaiketi toiminut. Perheden asiat olivat hänenkin huolenaan. Yksi hänen viestinsä oli, että perhesurmista on tulossa ensi elokuussa selvitys. On hyvä, että perheiden hätä nousi täällä esiin. Samalla teki mieleni kommentoida montaakin asiaa, mutta toimintakertomuksen lähetekeskustelu ei siihen nyt ollut sopivin paikka. Joku arveli, että eri toimijoiden yhteistyö ei oikein pelaa. Siinä on aina varaa parantaa, mutta kyllä kirkon perheneuvonnan väki on verkostoitunut alueidensa muiden toimijoiden kanssa. Sitten on se suuri odotus ja kysymys, että miten kaikkein rankimmat murheet olisi estettävissä? Pitää olla myös nöyrä tämän kysymyksen edessä. En tarkoita antautumista, mutta kaikkeen ei voida koskaan varautua aukottomasti. Perheneuvonta on vain yksi sarka, jossa ihmistä kunnioittavaa työtä tehdään. Kirkon perheneuvonta tavoittaa aika paljon erilaisia ihmisiä, mutta ei läheskään kaikkia, joilla on nyt murheita. Moni onneksi löytääkin jonkin auttavan ja tukevan tahon luo. Tilanteita selventäviä keskusteluja käydään jokainen arkipäivä hurja määrä. Uskon, että monen perheen kohdalla käynnit kohentavat perheen tilannetta. Siksi perheiden asioissa on hyvä viivähtää ja pysähtyä täällä, maamme hallituksessa ja seurakunnissa.

seksuaalinen hyväksi käyttö ja hengellinen väkivalta

Arkkipiispa Kari Mäkinen avasi tänään kirkolliskokouksen rohkealla ja viisaalla puheenvuorolla. Hän puhui kirkon hiljaisuuden historista ja varjojen kohtaamisesta. Lue koko puhe tästä. Hän kävi rohkeasti sitä hiljasuuden lajia kohti, joka ei ole hyvää hiljaisuutta vaan painostavaa vaikenemista ja vaientamista. Näin teema laajeni vanhoillislestadiolaisuuden ympärillä käydystä keskustelusta laajemmallekin. Kirkolliskokous on tärkeä paikka puhua tästä. Yritän vielä lukea puheen ja opetella taas pois karkumatkalta vaikeiden peilien edestä.

Kuortaneella Heviä ja HTV:tä? ja TÄH?

Eilen ja tänään olen päässyt miettimään kirkon roolia sosiaalisessa mediassa. Olen tällainen keskivaikeasti innostuva, mutta aina parin päivän kurssi auttaa. Nyt tässä on vain sellainen pikku sivujuonne, että minä olen työparini Merjan kanssa kouluttajana. Joskus on arveltu, että kouluttajan pitäisi olla huomattavasti asiantuntevampi, kuin kuulijat. Nyt ei ole niin. Samassa salissa istuu ainakin pari naista joiden taidot ohittavat omani. Se tässä onkin huikeaa, että se ei juuri haittaa. Menetelmänä tässä koulutuksessa on keskustella, näppäillä näitä koneita samassa piirissä. Tavoite on yrittää ja erehtyä porukalla. Parhaillaan muut osallistuvat tuossa Suomi 24:n kirkko kuulolla keskusteluihin. Valmistaudun tässä samalla kertomaan blogin luomisesta jotakin. Näissä blogeissa pitää välillä ottaa kantaa. Yritän ensin selittää otsikkoa. HEV on Hengellinen elämä verkossa ja HTV hengellinen työ verkossa. Kirjainten ohi jos jaksaa nähdä, niin voi huomata, että kirkko nyt ainakin yrittää olla täällä kuulolla. Se on hyvä asia. Ai niin. Keskustelua herättävä loppu? Täytyy päästä vähän väitelemään. Väitän, että jokaisella ajatelevalla ihmisellä on kohta oma blogi! Tämän kurssin väellä ainakin!

Muuta minua, muuttamatta minua

Tänään oli kirkolliskokousasioissa pienten alkujen päivä. Olimme Lapuan hiippakunnan alueen porukalla lyhyesti koolla. Huomasin, että omat ajatukset lähtivät vasta nyt uutta kautta ajatellen liikkeelle. Tulossa on tärkeää hallinnollista vääntöä siitä miten seurakunnat saadaan irti kuntarakenteesta. Oma kantani vielä harhailee tässä asiassa. Lisäksi näköpiirissä on tuttuja toimintakertomuksia ja muita toistuvia rutiineja. Nekin tärkeitä keskusteluja, kun tilanne on vähän "sumuinen". Sitten voisi arvailla, että erilaisista parisuhdeasioista tullee taas puhetta. Tulevaisuuteenkin ajatuksia suuntasin, kun olin viimeksi siinä valiokunnassa, josta nyt tuli ihan oikea tulevaisuusvaliokunta. Tässä kohtaa tuli mieleeni vasta koulutuksessa kuulemani aforismi, jossa muutosta kaipaava ihminen tokaisee: "Muuta minua, muuttamatta minua." Joskus tuntuu, että kirkko on tässä ristiriidassa. Jotakin epämääräistä muutosta kaivataan, mutta jos joku sitä ehdottaa on helpointa vastustaa. Onko sellaista turvallista muutosta olemassa, joka ei vaatisi rohkeaa heittäytymistä ja villejä kokeiluja. Kirkolla on näihin varaa, kun on niin paljon turvallistakin. Näillä koetan ainakin itseäni suunnata kohti uutta kautta, joka alkaa reilun viikon kuluttua. Olisinkohan itse valmis tarkastelemaan avoimesti ajatteluni luutumia?

Yksi ääni on tärkein ja kiitokset

Eilen illan suussa valmistui kirkolliskokousvaalien ääntenlaskenta. Viimeksi pääsin täpäräti yhden ääneen erolla läpi. Nyt meni vielä tiukemmaksi. Sain Kirkonkellot-listalla jaetun ykkössijan Jouko Ala-Prinkkilän kanssa. Sitten kuulemma arvottiin ja paikka tuli minulle.

Onnittelujen lomassa olen kertonut tänään tätä tarinaa. Muutama minua äänestänyt sanoi, että olipa hyvä, kun tuli äänestettyä. Meinasi jäädä tekemättä. Tästä jos olisi yksikin ääni puuttunut, ei arpajaisia olisi tarvittu.

Otsikko on sikäli harhaan johtava, että yksi ääni ei enää kirkolliskokouksessa ole tärkein. Se voi olla joskus täysin ratkaiseva, mutta lopulta jokainen ääni on tärkein. Yritän kuuluttaa omaani ja olla saamani valtakirjan arvoinen. Lisäksi uskon toisten äänien ja ajatusten kuulemisen olevan vielä tärkeämpää. Tähän olen saanut nyt kutsun. Yksi ystävä näki arvotun tuloksen erikoisuuden näin. Hän tiivisti: "sinä olet voittanut kahdella tavalla. Äänillä ja arvalla." Reippain mielin lähden liikkeelle. Luottamusta selustassa sitä jaksaa paremmin etsiä lisää! Jospa Luojakin kuljettaisi. Kiitos onnitteluista ja matkaan siunaavista sanoista. Yritän tänne taas laittaa kuulumisia uudelta kaudelta.

käsittämätön neutraliteettiuskonto

Seinäjoen käräjäoikeudessa ei enää hartaustilaisuutta voi järjestää entiseen tapaan. Vapaa-ajattelijat kirjoittelivat valituksen ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen ratkaisi niin, että ongelma tässä on ollut. Viisaampi olisi kuulemma hartaudet nyt jättää pitämättä.

Mikä on tämä kummallinen vapauden ajatus? Miten voisi toteutua vapaus kaikesta uskonnollisuudesta? Tätä tämäkin päätös tuntuu ajavan. Ihan niin kuin olisi olemassa jokin uskoista ja arvoista vapaa tapa toimia. Tämänkin hartauskäytännön lopettaminen perustuu uskoon siitä mikä on tärkeintä ja pyhää. Nyt moni näyttää uskovan, että se on maailmankatsouksellinen neutraliteetti. Sekin on vahva usko.

Mikä on sen perusta ja mihin se johtaa? Ainakaan se ei tunnusta muita auktoriteetteja, kuin ihminen. Ihminen on näissä uusissa uskonnoisssa suurin. Minkälainen kansa nostaa tämän uskon tärkeimmäksi arvokseen? Kristillistä uskoa on nyt puolustettava. Se ei ole muilta pois. Usko kaikesta uskosta irti olevaan kansaan ja valtioon kaataa lopulta ihmisenkin arvon? Minulle sopisi jakaa hartausvuorot käräjäoikeudessa jotenkin oikeudenmukaisesti. Ei siellä aina tarvitse luterilaisen papin heilua, mutta siellä istutaan osin siksi, että kristinusko rantutui aikanaan tänne. Miksi se siellä istuva porukka ei saa päättää minkälaisen hartauden haluavat? Nyt ei omia juuria haluta kunnioittaa oikedessakaan. Koulussa voi nippa nappa suvivirren yhä laulaa. Miksi sama positiivinen uskonnonvapaus ei voi elää oikeuden saleissa?

Raamattukin sieltä pitäisi kantaa pihalle, jos tämä uusi usko haluttaisiin todella tuoda saliin. Sitten pitäisi katsoa, että kukaan oikeiden työväestä ei saisi kuulua mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Nämä lienee seuraavia ehdotuksia? Nekään eivät takaa uuden neutraliteettiuskon voittoa. Toivon kuitenkin pikaista etenemistä niin nähdään nopeammin mikä tämä uusi usko on? Jälkeen jää neutraali ja tyhjä? Valtio, joka ei ota uskon puolesta kantaa, ottaa juuri tällä välttelyllä voimakkaasti kantaa. Se jättää heitteille.

Aralla mielellä koulusurmien loppukertomuksen jälkeen

Kirkon Kauhajoki-hankkeen loppukertomuksesta tiedotettiin viikko sitten maanantaina Seinäjoella. Pohdin tiedotustilaisuudessa raportin antia, kun sitä kysyttiin. Arvelin sen kovasti riippuvan siitä, kuka tekstiä lukee. Miten läheltä lukijaa tapahtumat koskevat. Tähänkin vastatessani olin siis epävarma. Tämä epävarmuus ja kysely näkyy toivottavasti kertomuksen sivuilla. Tarkoitus ei ole ollut "paukuttaa henkseleitä" ja kirjoittaa miten hyvin kaikki meni. Joskus oli kuitenkin onnistumisenkin hetkiä?

Siitä koetin jotain sanoa, että omaisten ajatukset tuntuvat tärkeältä lahjalta. Ei siksi, että niissä olisi jotakin tavatonta tai aivan kummallista. Varmaankin vastaaviin suuriin suruihin joutuvat ihmiset pohtivat muuallakin vastaavia asioita. Lahjalta ne tuntuvat siksi, että niistä harvoin osataan ja voidaan puhua ja kuulla.

Ilkka lehti nosti esiin myös tärkeän lauseen. Sanoin, että kunnioitukseni surua ja surevia ihmisiä kohtaan on kasvanut matkan varrella. Tämä kunnioitus välittyy kaiketi vaihtelevasti kertomuksen sivuilta, mutta toivottavasti välittyy.

Olin viime maanantaina luvannut tästä teemasta Yle Suomeen suoran haastattelun klo 14.45. Tämä viivästyi liikennetiedotteen vuoksi. Alahärmässä oli rekkakolari. Vasta hetken päästä oivalsin, että tiedote liittyi Alahärmän koulun surulliseen päivään. Taas koulussa tapahtui ja nämä kietoutuivat näin yhteen.

Aralla mielellä olen ollut näiden blogien suhteen. En ole kertaakaan hankevuosien aikana laittanut tänne mitään. Nyt tämän verran voin jo laittaa, kun muutenkin loppukertomus on nyt maailmalla. Se löytyy Lapuan hiippakunnan sivulta ja Kirkkohallituksen julkaisumyynnistä.Tästä.