Ryöstö lakeudelta

Seinäjoen teatterin uusi ooppera on nyt ennakossa nähty. Koivusalon Mikko on kääntänyt Mozarttia meidän kielelle. Aika hauska rypistys. Orkesteri veti komeasti ja vakavalla naamalla ja laulajat tulkitsivat täysillä, vain teksti oli höpöä. Aika erikoinen sekoitus. Muutaman kerran piti miettiä, että ollaanko nyt kuitenkin vähän tosissaankin välillä. Se se juuri hauskaa onkin. Vähän esitys junnaa välillä, mutta on siinä menoakin. Tarina on ajankohtainen, kun Etelä-Pohjanmaa alkaa oikeastikin kansainvälistyä. Isoon kyläkaupan pomo haikailee Jasminen perään. Uskonnollinen pohdintaan on mukana. Kunnon körtit juo Kossua ja islamin mukaan elävät eivät. Jokin pohjalaisuuden tiivistymään nähtiin, kun kyläkauppias huutaa sinko kourassa miten meillä suhtaudutaan eri tavalla armollisesti väärintekijöihin, kuin arabimaissa. Kansa taputti. Miten se viesti sitten vielä kirkastui, että arabitkin puhuvat usein armosta. Vastakkainasettelu naurattaa ja surettaa.

Miss Farkku-Suomi

Perheen teini-ikäinen vuokrasi viikonloppuna Miss Farkku-Suomen. Tuli sitten katseltua itsekin, vaikka Kauko Röyhkän kirja on lukematta. Aika hyvä kuvaus nuoren miehen ja naisen matkasta aikuisuutta kohti. Olen saman aikakauden lapsia ja siksikin kolahti 70-80 luvun jutut. Tarina kertoo Oulusta. Minä vartuin Kajaanissa. Samoja tuntoja tunnistin. Miespäähänkilö Välde etsii itseään ja löytää musiikin kanavaksi ilmaista itseään. Lempikin leiskuu totta kai ja sitten seuraavat suuret surut.

Hauskat ja traagisetkin hahmot ovat Välden naapurissa asuvat lestadiolaispojat. Aika pienet miehen alut pitävät Välden jutusta ja fanittavat itseään etsivää rokkaria. Kysyvät uskosta Jumalaankin. Välde sanoo jotenkin niin, että toivoisi uskovansa, mutta iloiseen ja valoisaan Jumalaan. "En mihinkään v?=*pää Jumalaan ainakaan". Joo o. Jotakin tuommoistakin nuorena kai tuli mieleen. Nyt sitä usko on jo jotenkin muuttunut. Jumalassa on hankalakin puoli ja silti tekee mieli kaipailla, että Hän olisi. Oma kieli on toivottvasti mielen mukana kasvanut. Hyvä elokuva. Taidan etsiä pokkarinkin käsiini.

Terveiset Kutturasta

Sain joululahjaksi yhden kirjan. Lahja oli isältä. Kortissa luki jotenkin niin, että kierrätys on nykyään muotia. Hyviä lukuhetkiä! Paketissa oli sama Kuttura, jonka olin antanut isälle isänpäivänä. Mikko-Pekka Heikkisen romaania rummutettiin kovasti joulun alla.

Idea on mielenkiintoinen. Suomeen sytyy sisällissota. Etelän väki Helsingissä ryppyilee aikansa pohjoiselle ja niin pohjoisen väki suivaantuu lopullisesti. Raja piirretään Oulunläänin eteläpuolelle. Mukana on romatiikkaa, kun Keskisuomalaisen nuori Aino toimittajat päätyy pohjoisen johtajan Oulan porontaljalle. Muuten kuvataan etelän ja pohjoisen eroja muutaman henkilökuvan kautta. Etelän hahmoista syvennytään alikersanttiin, joka haluaisi olla kuin Tuntemattoman Koskela. Aivan ei mene esikuvan jalanjäljissä, kun maailmakin on muuttunut. On sosiaalista mediaa ja maahanmuuttajataistelutovereita ja räppi soi.

Hyvä idea ei aivan kanna. En löytänytaivan mahdottoman riemukasta huumoria tai täsmäiskua ajankohtaisen kuntauudistuksen kouristuksiin. Ajankohtainen kirja silti on ja provosoi ajatelemaan pohjoisen ihmisiä ja pitkää kotimaatamme.

Uskokin on tässä siinä mielessä esillä, että väittävät etelän riistäneen pohjoiselta mahdollisuuksia uskoa vanhoihin luonnon uskontojen Jumaliin. Kuollessaan pohjoisen sankarit pääsevät tässä joillekin muille ylisille kuin kristillisen kirkon tarjoamille. Tässäkin on ideaa, mutta pohdinta ei syvene. Turhautuminen on silti pohjoisessa todellista. Synnyttämään voi olla 500 kilometriä ja luonnonvarat kelpaavat kaikille. Onhan näitä hyvä pengastaa.

Klassikot lavalla ja Koskemattomat

Viime viikon perjantaina Tampereella kävin Ailan kanssa katsomassa Kulttuuriravintola Kivessä Klassikot lavalla. Kahden miehen voimin esitys kulki halki elokuvataiteen historian. Kevyttä hömppää, jossa muutaman kerran nauratti kuitenkin. Tuskin jää silti mieleen kovin pitkäksi aikaa. Ympäristö oli viihtyisiä.

Lauantai-illalla käytiin vielä elokuvissa. Ranskalainen Koskemattomat sen sijaan nauratti melkein koko ajan. Tämä on näitä elokuvia joiden sanotaan perustuvan tosielämän tapahtumiin. Toinen päähenkilö on vaikeasti halvaantunut upporikas pariisilaismies, joka haluaa hoitajakseen tummaihoisen katujen kouliman nuoren miehen. Motiivi paljastuu myöhemmin. Tämä mies ei säälittele ja nyyhki vammautuneen miehen kohtaloa. Päinvastoin jutut ovat välillä mauttomia ja julmiakin, kun sairaudesta tehdään pilaa. ”Arvaa mistä löytää halvaantuneen? No? Sieltä minne hänet jätit!” 

Nuori mies tuo säpinää halvaantuneen miehen elämään. Uusi hoitaja saa pyörätuolimiehen treffeille kaukorakkauden kanssa ja uusi suhde aukeaa. Kaksi kulttuuria kohtaa tässä elokuvassa mehukkaasti. Ihmiset kiintyvät toisiinsa erilaisuudesta huolimatta. Elämäntarinta ja kohtalot jaetaan, kun aika on siihen kypsä. Hoitaja, joka ei halua hoitaa huomaa muuttuvansa. Ihmisistä voi pitää ja heihin kannattaa satsata ja kiintyä. Matkalla ajellaan lujaa autoilla ja liitovarjoilla, pössytellään ja puhutaan naisista. Tässä mielessä jotenkin äijäelokuvakin täynnä miesnäkökulmia, vaikka kaiken ytimessä on jokin syvä ystävyys, elämän vahva kokeminen ja kokeileminen, ehkä jokin rakkaus. Kannattaa katsoa.

Viisi legendaa

Vein joulun jälkeen kummipojan elokuviin. Annoin valita uuden Ellan ja Viiden legendan välillä. Poika valitsi legendat. Uusi animaatio ei aikuista oikein paljon koskettanut. Pienellä miehellä oli ainakin jännitystä. Elokuvan viisi hahmoa ovat Nukkumatti, Hammaskeiju, Pääsiäispupu, Joulupukki ja Pakkasukko. Jokaisella on jokin tehtävä. He ylläpitävät maailman lasten iloa, toivoa, unelmia jne… Pakkasukko on elokuvassa nuoren pojan hahmossa. Hänen uransa jäämiehenä alkoi, kun hän putosi jäihin ja hukkui pelastaessaan pikkusiskonsa heikoilta jäiltä. Kuu antoi pakkasukon tehtävät tämän jälkeen pojalle. Pojalla itsellään vain ei ole lapsuudestaan mitään muistikuvaa ja hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Laajempi kehyskertomus vyöryttää esiin sitten tietenkin Pahan, joka yrittää mustana hahmona muuttaa kaikki lasten unet painajaisiksi ja kylvää pelkoa. Hänen tavoitteensa on, että lapset eivät enää usko viiteen legendaan. Että siteeksi jotain hyvän ja pahan kamppailua tässä on, mutta ei mikään valtava elämys. Lopulta Pakkasukko löytää muista legendoista ja lapsista ystäviä ja lapsuuden muistotkin löytyvät. Loppu hyvin! 

Vaikka elokuva oli vähän ontto, sain mukavaa laatuaikaa kummipojan kanssa. Sitten käytiin hamppareillakin ja siellä juteltiin tärkeistä elämän kysymyksistä. Poika kysyi mm. ”mitä noi putket katossa on?” Syntyi hyviä keskusteluja sprinklereistä ja tulipalojen sammuttamisesta.