Perheen teini-ikäinen vuokrasi viikonloppuna Miss Farkku-Suomen. Tuli sitten katseltua itsekin, vaikka Kauko Röyhkän kirja on lukematta. Aika hyvä kuvaus nuoren miehen ja naisen matkasta aikuisuutta kohti. Olen saman aikakauden lapsia ja siksikin kolahti 70-80 luvun jutut. Tarina kertoo Oulusta. Minä vartuin Kajaanissa. Samoja tuntoja tunnistin. Miespäähänkilö Välde etsii itseään ja löytää musiikin kanavaksi ilmaista itseään. Lempikin leiskuu totta kai ja sitten seuraavat suuret surut.
Hauskat ja traagisetkin hahmot ovat Välden naapurissa asuvat lestadiolaispojat. Aika pienet miehen alut pitävät Välden jutusta ja fanittavat itseään etsivää rokkaria. Kysyvät uskosta Jumalaankin. Välde sanoo jotenkin niin, että toivoisi uskovansa, mutta iloiseen ja valoisaan Jumalaan. "En mihinkään v?=*pää Jumalaan ainakaan". Joo o. Jotakin tuommoistakin nuorena kai tuli mieleen. Nyt sitä usko on jo jotenkin muuttunut. Jumalassa on hankalakin puoli ja silti tekee mieli kaipailla, että Hän olisi. Oma kieli on toivottvasti mielen mukana kasvanut. Hyvä elokuva. Taidan etsiä pokkarinkin käsiini.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti