Enkeleitä sataa taivaasta ja mies tuoksuu

Näin taas eilen miten enkeleitä putoili taivaasta. Ensin pudota mätkähti yksi, niin että asfaltti mureni. Aika ryminällä homma jatkui. Siinä katkesi pyykkinaruja ja tanner tömisi. Ihmiset olivat ihmeissään. Maahan pudonneet osoittautuivat huippumallien näköisiksi enkeleiksi. Pudonneet enkelit vähän kohensivat siipiään ja heittävät sädekehät maahan säpäleiksi. Pian koko enkeliarmeija lähti kävelemään yhteen suuntaan. He päätyvät nuoren miehen luo, joka ylävartalo paljaana nojaa moottoripyörään. Tähän TV:n mainoksen kohtaus katkeaa. Kohta mies suihkuttaa paljaaseen kroppaan uutta deodoranttia ja koko homma saa selityksen engalnninkielisestä mainoslauseesta: "Even angels will fall". Enkelitkin putoilevat taivaasta ja lankevat, kun mies maasta tuoksuu niin hyvälle.

Onkohan ne näitä samoja taivaallisen sotajoukon enekeleitä, kuin jouluevankeliumissa? Niitä, jotka kuuluttivat "Älkää pelätkö, ilmoitan teille ilosanoman!" "Nyt tuoksuu mies hyvälle... eikun... Teille on syntynyt Vapahtaja...!"

Raamatun kuvastosta on ammennettu hauskaan ja näyttävään mainokseen idea. Mikäs siinä. Mutta kaikille meille langenneille joulun lapsi on tuoksu toisesta suunnasta - taivaasta. Hyvää joulua!

11.11.11

Historiallisen hauskan päivämäärän perjantaina oli jälleen kirkoissa vihkimisiä. Samaan päivämäärään osui kirkolliskokouskauden viimeinen istuntopäivä. Arkkipiispa Kari Mäkinen oli laskeskellut, että porukka ehti olla Turussa 40 päivää ja yhteisiä aterioita kertyi kuulemma 88. Paljon huimempiakin lukuja kuultiin. Piispoista Riekkinen ja Heikka olivat viimeistä kertaa etupenkissä. Kohta on tulossa eläkeaika heillä kummallakin vastaan.

Mitä sitten saatiin kuluneella kaudella aikaiseksi? Arkkipiispa pohti hyvin rehellisen oloisesti, että vielä ei oikein näe tarkasti. Pitää vähän odottaa. Olen samaa mieltä. Jotakin kuitenkin uskaltaa sanoa. Hyviä päätöksiä tehtiin, useimmat olivat niitä. Ne on kaikki luettavissa kirkolliskokouksen sivuilta. (Eräs ystäväni arveli kuluneella viikolla, että ei noita papereita taida kukaan jaksaa läpi kahlata. No ei ehkä ihan kaikkia, mutta suurin osa kahlaa suurimma osan. Ne lisäksi syntyvät vaiheittain neljän vuoden aikana ja siksikin niitä ehtii ihmetellä monessa vaiheessa.)

Niin aikaiseksi? Luottamusta, avoimia keskusteluja, erilaisten näkemysten vuoropuhelua. Minusta henki oli aika hyvä. Seuraava porukka pääsee jatkamaan haasteiden keskeltä, mutta hyvässä hengessä. Niin uskon ja toivon. 11.11.11 jäi mieleeni vähän haikeana.

Viimeistä iltaa

Valmistaudun täällä viimeiseen iltaan tällä kirkolliskokouskaudella. Yritin ottaa lyhyet nokkaunet, mutta uni ei tullut. Tänään päivä opistolla päättyi poikkeuksellisen aikaisin päiväkahviin. Melko isoja asioita siellä nuijittiin melko lyhyin puhein. Keskustelu diakonaatista tai diakonian viran laajentamista koskien oli paljon puhuva. Tunnelma vähän apea, kun 70 luvulta asti puheissa elänyt asia ei vieläkään tullut valmiiksi. Asia lähtee nyt vielä kerran viilattavaksi ja seuraava kirkolliskokous pääsee toivottavasti heti alkukaudesta asian päättämään. "Ollaan kuitenkin jo hyvin lähellä" oli tavallinen lohduttava puheenvuoro.

Saattaa ihmetyttää, että miten ihmeessä se on näin työlästä. On ihmetykseen aihettakin, mutta asia on ennen muuta teologiaa ja käytännön kysymyksetkin ovat melkoiset. Jospa nyt ensin nuorisotyönväki ja diakonian viranhaltijat saataisiin mukaan ja sitten pohditaan muita ammattiryhmiä. Tsemppiä pitää toivottaa niille, jotka vielä kerrran valmistelevat asiaa ja pitkää mieltä niille työtovereille, joiden osa on odottaa.

Kirkon eläkerahastomaksuasiakin esiteltiin meille selkeästi. Vaikea päätös sekin seurakunnille, mutta hyvä tietysti meille työntekijöille joiden eläke häämöttää vielä kaukana ja tuleville kirkon työntekijöille, että eläkkeistä halutaan huolehtia. Edellisten eläkemaksutapojen lisäksi on tulossa mahdolliseksi tulevina vuosina periä vielä lisää eläkepottiin. Ongelmana on, että kirkko ei ole päässyt yhteisen eläketakuujärjestelmän piiriin, kun aikanaan on tullut perustettu ihan oma eläkejärjestelmä. Silloin päättäjät ovat toimineet sen tilanteen mukaan. Nyt pitää pyrkiä muiden kanssa yhteen, vaikka toistaiseksi kirkon yritykset on torjuttu. Yhteinen systeemi nyt kuntien eläkevakuutuksen kanssa on käytännön asioissa tuonut säästöjä.

Hyvä se on, että maailmasta ei tullut edes kirkon osalta tällä kaudella täydellistä. Ensimmäisessä käsittelyssä kuitenkin se ulkomaalaisten seurakuntaan liittyminen meni jo eteenpäin. Huomenna vielä toinen käsittely. Tästä on iloa iltaan ja aamuun!

Tulevaisuus on riski ja unelma

Kirkolliskokouksessa käytettiin tänään lukuisia pitkiä puheenvuoroja oman valiokuntani mietinnöstä, joka käsitteli Kirkko 2020 tulevaisuusselontekoa. En mennyt pönttöön, kun olen saanut valiokunnassani tästä jo paljon puhua. Nyt oli hyvä kuulla muiden jatkopohdintaa. Vuoden prosessi mainion asiakirjan äärellä on tältä erää ohi. Toivottavasti selontekoa ja mietintöäkin vielä hyödynnetään. Uusi on tulossa 2014. Nyt tehtyä mietintöä voi lukea tästä.

Osa puhujista muistutti, että lähetekeskustelussa toivottiin, että valiokunta löytäisi muutaman konkreettisen toimenpide ehdotuksen. Nyt niitä ei oikein selvästi kuulemma tästä löydä. Juurikaan huomiota ei saanut toinen lähetekeskustelussa esitetty toive. Vuosi sitten toivottiin myös, että valiokunta "lennättäisi lehmää", siis ideoisi, hulluttelisi ja antaisi järjettömienkin ajatusten virtailla.

Ovatko nämä toiveet ristiriitaisia. Onko kyse järjen ja tunteen kamppailusta? Täällä käytettiin myös puheenvuoro "inputista" ja "outputista", panoksesta ja tuotoksesta, vapaasti suomennettuna. Monen toive näytti olevan, että kun unelmapuhetta heitetään valiokuntaan sisään, ulos tulee konkreettisia toimenpide-ehdotuksia. Mitä jos "outputti", tuotos onkin uusia unelmia? Näiden haaveiden ja unelmien, siis uskon merkitys ei ole vähäinen. Ikäänkuin unelmat olisivat jotenkin kevyempää kamaa, kuin järjen konkreettiset vastaukset. Eivät ole. Jos unelmat ovat elossa, käytäntöjä löytyy ja hyvät siivilöityvät joukosta.

Vaikuttavaa oli kuulla puhetta myös riskinotosta. Riskiin liittyy vaara epäonnistua. Käytännön kokeilut sisältävät riskin. Niitä pitää uskaltaa ottaa. Silti tulevaisuus puheen ytimessä on unelmia. Nuoret kuulemma uskaltavat ottaa vanhoja enemmän riskejä? Onkohan noin. Kirkko ei ole aivan nuori. Silti sen elämän kehittämiseen tarvitaan....? Jaa mitähän se olisi? Luottamusta? Tulevaisuuspohdinnan ydin ei ole käytännön toimien pohtiminen. Ne seuraavat aikanaan jos on halu unelmoida, luottaa ja riskeerata.

Tervetuloa ulkomailta seurakuntaan!

Tänään kirkolliskokous pohti kirkon yhtenäisyyttä. Ääniä kuuluu nyt erilaisia ja osalle se tuntuu sopivan, toiset taas kärsivät enemmän siitä kun kinataan ja joskus riidelläänkin. Nyt aloite, jossa haettiin ainakin keskustelua yhtenäisyydestä sai päätöksen. Homma menee piispojen pohdittavaksi, kun tämä kirkon ykseys on nimenomaan heidän tehtäviään. Sitä salissa korostettiin, että ei tätä saa yksi jättää piispojen puuhaksi. Ei niin. Minun ja sinun ón etsittävä yhteyttä varsinkin "niihin tosiin" seurakuntalaisiin, jotka ovat eri mieltä. Kirkkoherran vaalitapa asiakin nytkähti aimo harppauksen eteenpäin, kun lakivaliokunnan mietintö kahlattiin ensimmäisessä käsittelyssä. Nykyinen kansanvaali säilyy ensisijaisena vaihtoehtona, mutta vaaleilla valittujen edustajien suorittama välillinen vaalikin näyttää mahdollistuvan. Ylimääräiset vaalisijat poistuvat ja tämä tuo selkeyttä. Vielä palaan tähän, ehkä viikon merkittävimpään yksittäiseen esitykseen, joka helpottaa ulkomaalaisten kirkkoon liittymistä. Tosi hyvä juttu! Maahanmuutto lisääntyy, opiskelijoita ja muita tulee lisää. Nyt seurakunnan jäsenyys on edellyttänyt pysyvää kotikuntaa. Maistraattien käytännöt ovat vaihdelleet. Nyt asia tulee seurakuntien omiin käsiin. Ehdotuksessa jäsenyyden edellytys olisi kolmen kuukauden osallistuminen seurakunnan toimintaan. Käytännössä silloin kirkkoherralle ilmoitetaan, että haluaa liittyä seurakuntaan ja seuraavien kuukausien aikana on aika osallistua, tutustua ja saada kasteopetusta. Kasteasioihin tässä ei muutoksia tulisi. Ulkomaalaisen oikeudet on yritetty aika pitkälle turvata samanlaisiksi muiden jäsenten kanssa. Positiivinen uskonnonvapaus alkaa paremmin toteutua. Seurakuntaan saa kuulua. Tämän jos vetää yhteen tuon alun kanssa, niin erilaisia ääniä on tulossa kirkkoomme yhä lisää. Hieno, moninainen ja silti yhteisessä uskossa "yksi" joukko tämä seurakunta on.

Väitöstilaisuudesta Turkuun kirkolliskokoukseen ja ensitunnelmat

Viime perjantaina perheasiain neuvottelukeskuksen työporukan kanssa kävimmme Jyväskylässä kuuntelemassa tohtorin väitöstä. Jyväskylän keskuksen johtajan Sirpa Salon väitöskirjan aihe koski niitä lapsia, joiden vanhemmat käyvät perheneuvonnassa tai pariterapiassa. Mielenkiintoinen juttu. Kannattaa tutustua. Sirpan väitös Parisuhdeongelmat ja lasten psyykkinen hyvinvointi löytyy tästä Mieleen jäi, että aika usein lapset ovat lujilla, jos vanhemmilla ottaa keskenään oikein lujille. Yleensä yksi lapsi isommasta katraasta oireilee eniten, muut pääsevät vähemmällä ja onneksi kuitenkin vanhempien yritykset korjata tilannetta auttavat lapsia. Perheneuvontaa kirkossa kannattaa tukea ja tehdä. Uusiakin kysymyksiä heräsi. Viikonlopun jälkeen Sirpan kirjaa selattuani lähdin Turkuun. Lapsista ei täällä nyt suoraan puhuta. Edessä on jälleen keskustelua kirkon tulevaisuudesta ja siitä diakonaattijutusta, jota en nyt tässä lyhyesti osaa avata. Myönteisin aloite koskee kotikuntaa vailla olevia ulkomaalaisia. Heillä on toivottavasti kohta joustavampi mahdollisuus liittyä kirkon jäseneksi. Hyvä, että tämä etenee nyt. Heissä on lapsia ja aikuisilla lapsia. Välillisiä ja suoria vaikutuksia on tulossa. Meidän Seinäjoen seurakunnan kirkkoherra Tapio Luoma saa täällä vastaanottaa onnitteluja Espoon piispanvaalin johdosta. Liityin onnittelijoiden porukkaan, vaikka Tapio nyt kauemmas lähteekin. HIeno juttu!

Voikukka on kaunis ja roskat ei

Neljävuotias on aloittanut kiivaan pyöräilyn. Apurenkaat heiluvat jo välillä vähän aikaa ilmassa ja välillä pohditaan, että koska taas voisi kokeilla ilman.

Kuka lie on istuttanut lapseen luonnon ihmettelyn riemun. Voikukkia hän ihastelee jatkuvasti. Nyt etenkin niitä joita voi puhaltaa. Koiran ja tytön kanssa kävin eilen lenkillä. Pitää pysähdellä koko ajan. Koirankin takia, mutta sitten tytönkin. Hän kerää nyt roskia. Pyörän koriin päätyi tyhjä huulirasva, pillimehun kuoret, litistynyt tupakka aski ja viimein kokonainen muovikassi, joka rumensi ojaa. Tyttö tietää, että roskat eivät kuulu luontoon.

Yritän innostua keräilystä. Eihän ne kauniita ole. "Viedään ne roskat vaikka meidän roskikseen." Saisinpa innon jatkumaan. Luulen, että en enää jaksa kerätä, jos lapsi ei ole mukana. Yhdessä yritän.

Moniääninen äiti heräsi

Tänään kirkolliskokous keskusteli aloitteesta, jossa kannettiin huolta kirkon ykseydestä monien äänien keskellä. Aihe herätti tunteita ja puheenvuoroja oli monta. Selvästi kaipausta on ilmassa ja yhtä aikaa tiedetään, että erimielisyys on totta.

Viimeisen puheenvuoron käytti Merja Hermonen, joka sanoi keskustelun aikana sisäisen äidin heränneen. Hän puhui pihan lapsista, joilla on välillä riitaa leikeissään. Hän kyseli, että onkohan se ollut hyvä ohje, kun on välillä sanonut, että saa murjottaa.

Mukava loppuajatus. Perheen sisällä on joskus ihan sallittua, että aina ei huvita ja saa mennä hetkeksi murjottamaan.

Jäin itse pohtimaan, että sitten on monta tietä eteenpäin. Joko murjottaja itse hoksaa, että muiden yhdessä sopivat säännöt täytyy käydä hänellekin. Entäs jos ei hoksaa? Mitäs sitten? Onko leikissä mukana pysyneiden kuitenkin välillä hyvä kysyä, että tulisitko mukaan kuitenkin. Me haluttaisiin, että tulisit. Miten se tehdään niin, että murjottajan ei tarvitse nolona raahutua kehään.

Kyllä tämä opitaan. Joskus säännöt voivat unohtua kaikilta. Pitää yhdessä sopia uusista säännöistä ja leikkiä vaihtaa. Prosessi tämä todella on! Jatkuvaa keskustelua ja yhteyden etsintää perheen sisällä. Ei se aivan huono mielikuva ole?

Hesarin mielipidekirjoitus 20.2.2011

Tässä Hesarin tänään julkaisema mielipidekirjoitus. Ajatus oli jatkaa keskustelua Median roolista koulusurmissa ja pyytää ihmisiä mukaan pohtimaan yhteiskunnallisia näkökulmia.

Miksi kouluampumiset tapahtuvat Suomessa?

Markku Orsila

Yksipuolinen median roolin tai yhteiskunnan turvatoimien pohtiminen koulusurmien yhteydessä uhkaa peittää alleen niiden yhteiskunnallisten syiden selvittämisen. Kauhajoen koulusurmien tapahtumista on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Se on pitkä, mutta samalla lyhyt aika. Moni surun ja kivun kysymys on yhä kesken. Varmalta näyttää, että koulusurmien jäljet ovat sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla hyvin pitkät.

Suomen tiedeakatemia julkaisi 14. helmikuuta oman selvityksensä koulusurmista. Sen tulokset eivät juuri ole näkyneet mediassa. Selvitys pyrkii avaamaan keskustelua siitä, mitkä yhteiskunnalliset syyt johtivat ampumisiin.

Haluan jatkaa keskustelua juuri tästä. Miksi ampumiset tapahtuvat Amerikassa, Saksassa ja Suomessa? Mikä rooli on yhteiskunnan kilpailuhenkisyydellä, yhteisöjen ja perheiden tehokkuusvaatimuksilla, yhteisen arvopohjan murenemisella ja uskonnollisen keskustelun ohuudella?

Kirkko perusti Kauhajoen koulusurmien jälkeen jälkihoitohankkeen. Työntekijät kohtaavat kysymyksiä ihmisten toipumisesta ja jaksamisesta, joihin usein joutuu vastaamaan ympäripyöreästi, koska on suojattava kohtaamiaan ihmisiä. Puhutaan, että aika hyvin siellä voidaan, eteenpäin on menty ja suru on aina yksilöllistä.

Vastaukset ovat totta, mutta tyhjiä. Ei ole ihme, jos toimittaja turhautuu. Eikä ole myöskään ihme, että surevat omaiset turhautuvat. Lausutut sanat eivät kuvaa tunteita tarkasti. Surevat ihmisetkin joutuvat kysymään, jaksaako ja hyödyttääkö kertoa, mitä todella tuntee ja ajattelee.

Alkaneen Yhteisvastuukeräyksen teema "nuorten yksinäisyys" haastaa kysymään, mitä me aikuiset voimme tehdä yhteiskunnassa nuorten jaksamisen ja yksinäisyyden vähentämisen eteen.

Pysyvissä yhteisöissä, kuten kirkossa, on tilaa yhteisölliselle surulle ja toivolle. En halua väittää, että kirkolla on kaikki toipumisen ja keskustelun avaimet. Sanoma toivosta on. Kaipaan yhteiskunnalliseen keskusteluun näkyvien oireiden taakse katsovaa otetta.

vastaava pastori
Kirkon Kauhajoki-hanke

Kairon mielenosoittajat rukoilevat

Egyptin pääkaupungissa on ollut kolmisen viikkoa levotonta. Tänään valmistelin hätänumeropäivään 11.2 perjantaille luentoa.

Kairon mielenosoittajat pukkasivat mieleen. Pohdin ensi perjantaina uskon merkitystä kriisissä. Minusta se on oleellinen.

Näinä päivinä mieleeni on usein noussut Kairon polvillaan rukoilevat muslimit. Valtava aukio on täyttynyt kymmenistä tuhansista mielenosoittajista. Mubarakille on kuulemma lähtölaskenta käynnissä.

Mielenosoittajilla on kuulemma nälkä. Usko ja rukous tuntuvat yhdistävän aika lailla. Mitähän he rukoilevat? Mitä tuntevat rukoillessaan? Tunnelma kuitenkin välittyy telkustakin. Välillä on rukoiltava!?

vanhus ja meri

Jouluna alkanut lukuinto on töiden melskeessä laantunut. Sitten löysin muutaman äänikirjan, joita olen nyt kuunnellut automatkoilla. Ernst Hemingwayn Vanhus ja meri oli aika vaikuttava juttu.

Muistan, kun samaa kirjaa oli joskus koulussa luettava. Se oli tosi tylsä ja unettava. Miten tuo ikä ja mikä lie muu vaikuttaa, kun nyt samat jorinat olivatkin jännittäviä ja merkityksellisiä.

Ei siinä edelleenkään juuri tapahdu. Vanhus vaan narraa yhtä kalaa. Silti muutaman päivän merimatkalla vilisee tärkeät elämän teemat. Mitä vielä haluan? Minne asti olen valmis unelmieni perään matkaamaan. Entäs jos alkaa tuntua, että matka vaatii liian kovan hinnan. Jaksanko tehdä matkan haaveiden perään. Entäs jos matkalla olisi ystävä mukana. Sitten voi vastustaja ja haasteet tuntua joskus jo tutuilta ja rakkailta. Monet ajatukset saivat liikettä matkalla auton ratissa Muurameen ja takaisin.

Siinä välissä ehtii kelata koko siiman ja elämän?

Joulukirja luettuna ja toinen alkaa

Joulupukki tuo yleensä kirjalahjoja. Nyt tuli kaksi jännittävää kirjaa. Olli Jalosen Poikakirja on vielä pahasti kesken, mutta Harjunpää ja rautahuone on jo luettuna. Luin ennakkoon Matti Yrjänä Joensuun haastatelun, josta jäi mieleen, että kirjat eivät synny tuosta vaan. Luomisen tuskaa on. Siksi kai Joensuun kirjoja tulee harvakseltaan.

Tämä uusikin on jännä, mutta ei aivan mahdottoman yllätyksellinen. Ensimmäisiä huomioita oli, että hajut ja tuoksut kuvataan kirjassa tarkasti. Enkö ole tätä aiemmista huomannut?

Sitten on tietysti ydin. Ihmisen mieli ja uskonkin maisemat. Siksi näitä haluan lukea, että voi kurkistaa taas uudesta ikkunasta kärsimyksen ja sen ymmärtämisen maailmaan. Joensuun ihmisille vain tapahtuu kauheuksia, vaikka he usein yrittävät hyvää. Niin se joskus menee. Silti tässä jokin toivokin jää elämään. Sitä tarkoitan tuolla uskolla. se jotenkin minusta kantaa ja vilahtaa välillä. Sivuhenkilö poliisin hymyssäkin. Vaikka suurta suunnitelmaa ei näy, eikä mieltä tai tarkoitusta. Se voi silti olla jossakin ja joku usko parempaa luo toivoa.