Tänään oli kastepaperit hukassa. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta nyt ajattelin, että niitä ei taida koskaan löytyä. Harmillinen ja nolo juttu. Tiesin, että ovat jossakin tallessa. Kaste on ensi sunnuntaina. Tuomiosunnuntai. Mitenhän tästä selviän.
Olin jo iltapäivästä aika väsynyt. Muistin vanhan ohjeen, että asioiden salailu vie energiaa ja hukatun etsiminen vielä enemmän. Muutenkin on sata asiaa kesken. Päätin soittaa kastekotiin. Hyvä idea!
"...Nyt soitan, kun tässä on laput hukassa. Sitä vaan, että mitähän me sovittiin. Oli vissiin kodinsiunaamisestakin jotain puhetta..."
Ei pienintäkään tyrmistystä siellä toisessa päässä. "Nooo... just niin. Oli kodinsiunaus joo. Tule sitten kuitenkin ajoissa." Iloinen puhelu. Tuli mieleen, että yritän jatkossakin olla nolostumatta joutavista. Jos kerran apua pyytävää armahdetaan.
Kävin nyt illalla vielä työhuoneessa. Siellä paperit olivat. Toisen käsikirjan välissä.
Miten on noloa tunnustaa pieni moka, saati iso. Sitten on ne jutut joita itse vaadin itseäni katumaan, tai toiset vaativat katumaan, vaikka syykään ei ole oma. Tuomio on niin lähellä, että hirvittää vai odotas.... Jos soitan ja kysyn. Jos onkin vaikka kaukana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti